• Pekka Leiviskä

Antakaa minulle utopioita!


Olen miettinyt viime aikoina paljon epävarmuutta. Koronaviruksen sävyttämää vuotta on kuvailtu usein tällä sanalla. Mutta mitä enemmän asiaa pohdin sitä selvemmäksi käy, että olemme aina eläneet epävarmuudessa.


Vakitöitä ei ole kellään, terveyden voi tuhota yksi onnettomuus tai virus ja omakotitalon arvo voi romahtaa yhden tehtaan lopetuspäätöksen takia. Näin on ollut jo vuosikausia.


Epävarmuuden kokemus on kuitenkin lisääntynyt viime vuosina. Tampereen yliopiston tutkija Pasi Pyöriä kertoi Suomen Kuvalehdessä (32/2020), että nimenomaan kokemus epävarmuudesta on lisääntynyt, ei niinkään todellisuus.


Miksi sitten tuntuu siltä, että epävarmuus on lisääntynyt? Miksi niin monia ahdistaa? Minä väitän, että se johtuu siitä, että meillä ei ole yhteiskuntana suuntaa.


Ajatellaanpa sotien jälkeistä aikaa. Sitä kutsutaan usein jälleenrakennuksen aikakaudeksi. Puurtamisella oli tarkoitus.


1970- ja 1980-luvuilla puolestaan maailmat avautuivat. Kaupoista alkoi saada eksoottisia hedelmiä. Kansainvälisyys ja matkustaminen lisäsivät vapautta. Suuntasimme kohti maailmaa.


1990-luvulla koitti Suomessa ensin lama ja sitten kilpajuoksu tehokkuutta kohti. Halusimme olla parhaita ja osaavimpia. Ja 2000-luvulla Nokian myötä olimmekin parhaita jossain.


2010-luvulla alettiin yhä selvemmin nähdä, että globalisaatio ei kohtele kaikkia hyvin. Yritykset ulkoistivat työpaikkoja halvempiin maihin, tehdaspaikkakunnat tyhjenivät. Oman elämän merkitys alkoi heikentyä. Kun samaan aikaan ilmastonmuutoksen vaikutukset alkoivat näkyä, alkoi monia pelottaa. Itseni mukaan lukien.


Oma vastuukin alkoi painaa arjessa. Miten lähikaupan avokadot on tuotettu? Paljonko vettä on kulunut? Entä tämä tietokone, jolla tätä kirjoitan? Miten paljon maata on louhittu ja ihmishenkiä menetetty?


Mitä enemmän näitä kysymyksiä kysyy sitä todennäköisempää on, että jossain vaiheessa päätyy kysymään itseltään: minkä takia minä puurran, jos suuntana on tuho?


Nykyään yhä useampi tuntuu tuskailevan työnsä merkityksellisyyden kanssa. En usko, että ajatuksen takana on mikään uusi ilmiö. Nyt se vain tulee ilmi. Monissa länsimaissa on aiempina vuosikymmeninä jollain tavalla voinut uskoa, että suunta on hyvä. Ihmiset vaurastuvat ja elämänlaatu kohenee.


Nyt tällaista visiota, utopiaa ei ole. Surullisinta on, että kun esimerkiksi Sanna Marin puhuu kuuden tunnin työpäivistä tulevaisuuden tavoitteena, toisaalta tulevat henkilöt, jotka pitävät puhetta vastuuttomana. Mielestäni poliitikkojen tärkein tehtävä on antaa meille utopioita. Antaa meille näkymiä siihen, että millaista maailma tässä rakennetaan. Antaa meille toivoa ja sen jälkeen toimia sen utopian eteen.


Nyt meillä olisi myös mahdollisuus löytää suuntamme ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä. Tarvitsemme ratkaisuja, joilla tuotetaan energia ja lämpö puhtaasti. Tarvitsemme ratkaisuja, joilla vaateteollisuus muutetaan kestävämmäksi uusien raaka-aineiden ja kierrätyksen avulla. Voimme yhdessä vähentää liikenteen päästöjä. Ongelmia on paljon, kuten myös ratkaisun versoja.


Eikä tämä tarkoita sitä, että kaikkien pitää tulla tutkijoiksi tai yrittäjiksi. Kuuluisan tarinan mukaan Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy olisi 1960-luvun alussa kysynyt Nasassa vieraillessaan lattioita luuttuavalta talonmieheltä, että mitä hän tekee. Tähän hän olisi vastannut, että yritän auttaa saamaan miehen kuuhun.


Vaikka tarina onkin todennäköisesti keksitty, sen logiikka pätee. Monissa työtehtävissä voi kokea auttavansa suuremmassa tehtävässä.


Minä janoan utopioita niin poliitikoilta, kansalaisjärjestöiltä kuin yrityksiltäkin. Kaipaan innostavia visioita ja suuria tavoitteita. Haluan nähdä, että suuntaamme kohti parempaa.


Valitettavasti usein koen, että tämä parempi maailma on sumussa. Yritän kovasti kurkkia nurkan taakse ja löytää kiikarit, jotka paljastavat sumun takaisen maailman, mutta en onnistu. Kaipaan apua, jotta osaan nähdä kauniin tulevaisuuden.


Sen jälkeen osaan juosta sitä kohti.


6 views0 comments

Recent Posts

See All